Luminen päivä Pyynikillä 3.2.

Torstaina ajattelin lunta tulleen paljon, mutta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä se taivas vasta repesi. Lunta tuli aivan hulluna. Kun puolenpäivän aikaan taivaskin alkoi selkiintymään, oli tietysti päästävä liikkeelle. Tälläistä talvipäivää ei tänä talvena ole nähty, ei lähellekään, ja jonkin verran tuntuu siltä, että ei tulla näkemäänkään. Rajoittavia tekijöitäkin vain oli, niinkuin aina. Eilisen illan Mokoma-keikka painoi vielä, ja lisäksi minut oli kutsuttu erään sukulaislapsen syntymäpäiville kello 16. Juuri auringon laskeutuessa pitäisi olla jo muualla.

Valitsin kohteeksi Pyynikin. Onhan siellä tullut pyörittyä viime aikoina riittämiin, mutta toisaalta tiesin varmaksi, että sinne paistaa aurinko, ja että jylhää mäntymetsää riittää. Paikan päälle ehdin suurin piirtein kello 14. Lunta oli paljon, ja valoakin jopa liiaksi asti. Tuntui oikein mukavalta tuntea miten valoa on liikaa ja miten se häikäisee. Tuntuu tunkeutuvan harmaisiin aivosoluihin ja valaisevan ajatuksetkin.

Lähdin etenemään ylös kohti Haulikalliota viettävää, auringon valaisemaa polkua. Etenin alkuun polkuja pitkin, ja ajattelin tutustua metsän siimekseen sitten kun aurinko on vähän alempana ja taivas on kirkkaudeltaa lähempänä varjossa olevaa maata. Kun valoa oli riittämiin ja kuvassa tarvittava syväterävyys suhteellisen lyhyt, niin otin tämän ensimmäisen kuvani yllättävästi käsivaralta.

Jatkoin polkua eteenpäin, ja vastaan tuli hauska pieni kuusentaimi, jonka ympärillä pyörin varmaankin viitisentoista minuuttia. Tämä on näkemykseni siitä. Kuva on otettu melko lailla suorassa sivuvalossa, ja käytin vähän polarisaatiota. Täysi polarisaatio olisi tehnyt taivaan suorastaan koomisen tummaksi, ja kumma kyllä maltoin olla vetämättä överiksi.

Sama kuva ensin laajakulmalla:

Mielestäni tämä on huonompi, mutta vertailun vuoksi, sama kuva normaaliobjektiivilla otettuna:

Tämän jälkeen aika alkoi olla täynnä. Jo nyt olisi pitänyt lähteä suorinta reittiä kotia kohti, mutta metsä näytti niin mielenkiintoiselta, että ajattelin lastenkutsuilta myöhästymisen olevan jossakin määrin suotavaa. Poikkesin tässä siis polulta, ja lähdin hakemaan kuvaa metsän "siimeksestä". Vaikka talvi on ollut surkea ja metsässä puiden olisi luullut hillitsevän lumipeitteen kertymistä, niin välillä hankeen kyllä upposi polvea myöten. Pieninä annoksina oikeastaan ihan mukavaa.

Metsästä koetin hakea kuvaa, jossa näkyisi

1. mäntymetsän jylhää olemusta tekstuureineen, pienine yksityiskohtineen ja vihreine neulasineen
2. puiden etelänpuoleisille reunoille kertynyttä paksua lumikerrosta,
3. sinistä taivasta ja
4. valkoista lunta.

Kolmoskohdan vuoksi pyrin ottamaan kuvat 90° kulmassa auringoon nähden, niin että saan polarisoimalla taivasta tummennettua. Tämä on tarpeellista, koska ilman tummentamista varjoisan mäntymetsän ja taivaan kontrasti on liian suuri. Polarisaattori tummentaa melko pienen osan taivaasta, ja laajakulman kanssa efekti on yleensä melko ärsyttävä. Kuvissa, joissa taivasta näkyy vähän, kuten seuraava, voi polarisaatio toimia laajakulmankin kanssa hyvin, kunhan pitää huolen, että juuri taivaasta näkyvä osa on polarisaatiosuodatuksen tummentama. Lisäksi huolehdin taas, että kamera ei kallistu taaksepäin, mikä aiheuttaisi pystysuorien linjojen kaatumista. Ensimmäinen kuvista on vain tasapainotettu, lopuissa kuvissa kroppasin lisäksi etualaa pois eli käytin "köyhän miehen T/S -objektiivia", jälleen kerran.

Kuvissa puiden latvat meinaa olla vähän epäselviä. Johtunee inasen liian pitkästä valotusajasta, näissä olisi kannattanut harkita isompaa aukkoa tai herkkyyden nostamista, mutta eipä tuota epäselvyyttä LCD:ltä näkynyt eikä hoksannut puiden liikkeitä muuten arvioida.