Pari maisemakuvaa ja sananen niistä

Tämän kesän maisemakuvaaminen jäi edellistäkin kesää vähemmälle. Osittain aika on vierähtänyt hääkuvauksissa ja muissa aktiviteeteissa, toisaalta olen törmännyt jonkinlaiseen monitasoiseen umpikujaan. Sisällölliseen, kerronnalliseen, esteettiseen ja jossain määrin myös fyysiseen umpikujaan.

Sisällöllinen/kerronnallinen umpikuja tarkoittaa sitä, että kuvaamista rajoittaa päämäärättömyys. Jonkun verran on hakusessa se, että mitä maisemakuvalla haluaa esittää. Tai miksi sellaisen ottaa. Ja koska hyvän maisemakuvan ottaminen on vaikeaa (tai ainakin työlästä), niin se vaatii päämäärätietoisuutta, jonkunlaista näkemystä haettavasta kuvasta ja motivaatiota.

(Jos avaa kuvan ottamisen vaikeutta vain kahden tekijän kautta. Ensinnäkin, hyvä sommitelma. Sen löytäminen vaatii työtä. Paikkoja, joissa kulkee, pitää havainnoida muutenkin kuin vain katselemalla. Pitää miettiä, miltä paikka voisi näyttää eri kuvakulmasta kuvattuna, eri polttoväleillä, eri vuorokaudenaikaan, valon tullessa eri suunnasta, jne. Toisekseen, hyvän sommitelman jälkeen pitää löytää hyvät olosuhteet. Valo tekee kuvan, ja maisemakuvauksen kanssa siihen ei voi juuri vaikuttaa. Valo on "hyvää" reilun tunnin ajan aamulla ja illalla. Pilvet ovat yleensä maisemakuvan olennainen elementti. Pilviä pitää olla sopivasti, mutta ei liikaa. Jo näistä kahdesta tekijästä saa yhtälön, joka on kohdillaan vain harvoin. Ja korjattavissa ainoastaan uudella reissulla samaan paikkaan.)

Nykyään ajattelen lisäksi, että maisema on ikäänkuin näyttämö varsinaista tapahtumaa varten. Eli täydellisten olosuhteiden lisäksi pitäisi olla sitten vielä se varsinainen kuva. Mutta moniko malli olisi valmis heräämään vaikkapa kymmenenä aamuna ennen auringonnousua ja siirtymään pimeällä kuvauspaikalle, sitten odottelemaan otollista hetkeä vaikkapa tunnin. Ja monennellako kerralla usko horjuisi itselläkin?

Myös näkemys kuvan estetiikasta on muuttunut. Reilu vuosi sitten kuvassa piti olla millintarkasti dynamiikkaan sopiva sävymaailma sekä kulmasta kulmaan, objektiivin etulasista horisonttiin ulottuva maksimaalinen terävyys. Kuitenkin olen muualla valokuvauksen aloilla (rock- ja hääkuvaus) kehitellyt tyylin, jossa kuva valotetaan tietyn kohteen mukaan oikein ja muuten annetaan palaa puhki, ja jossa syväterävyys on minimaalinen. Mielellään vielä kuva pehmenee ja tummuu nurkkia kohti. Kun kuvaan näin muissa yhteyksissä, niin miksi maisemakuvaus olisi asia erikseen.

Maksimaalinen terävyys on tietysti sinänsä hyvä juttu, ja sitä arvostaa esim. isoja printtejä katsellessa, mutta se ei ole hyvä juttu, että terävyyttä tavoitellessaan sulkee silmät siltä kuvalta (tai näkemiseltä) itseltään. Tai tekee kompromisseja kuvan suhteen, kuten esimerkiksi jotkut, jotka eivät kuvaa täydellä aukolla, koska objektiivi on terävimmillään pari aukkoa himmennettynä...

Fyysinen umpikuja tarkoittaa autottomuutta. Pyörällä, kävellen ja bussilla toki pääsee aika hyvin (ja näkee paremmin), mutta ilman autoa on joihinkin paikkoihin liian työlästä/aikaavievää päästä.

Noh, lässytys sikseen, ja pari kuvaa kehiin. Kuljeskelin "luonnossa" ja tässä havaintojani sillä hetkellä vallinneesta valosta, pintarakenteista ja sommitelmista: