Olin katsomassa nuoruuteni suosikkibändiä Tehosekoitinta. Olin paikalla kuuntelemassa, en ottamassa kuvia, mutta kamera oli kuitenkin muista syistä mukana. Keikan loppupuolella aloin sitten miettimään, että mitäköhän jos yrittäisi ottaa kuvan kitaristi Matin ja basisti Hanskin loikasta rumpukorokkeelta. Kun encoren toiseksi viimeinen biisi sitten lähestyi loppuaan, kaivoin laukusta kameran ja 85 mm optiikan valmiiksi ja jäin odottelemaan ratkaisevaa hetkeä..
Tehosekoitin on kyllä bändi jota olisi hieno kuvata "oikeastikin". Toisaalta, enpä olisi halunnut tätä keikkaa missään tapauksessa missata olemalla vain kuvaajana. Ja on myös kiva kuvata välillä vain näinkin, asioita sellaisena kuin ne näen, niiltä jalansijoilta joilta ne näen (eli miksauskopin tietämiltä eturivin sijaan). Ja ehkä juuri tätä pitäisi keskittyä etsimään. Luopua ajatuksesta "tää on jo niin nähty"/"mitä tällä kuvalla kukaan tekee"/"ääh" ja kuvata sitä omaa elämäänsä. Tehosekoitintakin voisi helposti pitää kliseisenä ja "niin jo tehty"nä juttuna, mutta kun sen tekee tyylillä ja taitaen niin homma vaan toimii!
Itse esityksestä ei ole juurikaan sanottavaa, niin loistava se oli. Loppuunmyydylle keikalle oli lähiaikoina tarjolla vain "kiskurihintaisia" lippuja huuto.netissä - tosin ihmettelen sitä, miten 50 tai 100e on jonkun mielestä ylihintaa, kun saman joutuu maksamaan mistä tahansa tusinakeikasta Hartwallilla..
